"Voi luoja.." ,Tiina katsoi silmät innostuksesta suurina kännykkäänsä ja kääntyi katsomaan minuun.
"Daniel on tulossa koko kesäksi meille asumaan!", Tiina sanoi ääni innosta kimeänä. Naurahdin hieman.
"Isoveljesikö? En olekaan tavannut häntä vielä", sanoin ja annoin suukon tyttöystäväni poskelle. Tiina nojasi hetken olkapäähäni, mutta nousi sitten sohvalta.
"Mihin oikein menet?", sanoin ja tartuin hänen käteensä.
"Pitää mennä sanomaan porukoille, soitan illalla" Tiina sanoi ja kumartui suutelemaan minua. Sitten hän pyyhälsi tummanruskeat hiukset vinkeästi heilahtaen ulos ovesta ja jätti minut katsomaan hänen peräänsä. Hymähdin itsekseni ja nousin sohvalta. Juuri silloin ovi kävi, ja äitini pelmahti sisään ulko-ovesta.
"Mikäs ihme Tiinaa vaivasi. Juoksi ohitseni aivan innoissaan. Ettehän te vain ole menneet kihloihin tai jotain? Olette vasta 17..", äiti sanoi kulmat hieman kurtussa.
"Ei, ei tietenkään. Tiinan isoveli Daniel tulee kesäksi heille asumaan ja hän meni kotiin kertomaan vanhemmilleen tai jotain.." keskeytin äitini epäilyt kiireesti. Äiti huokaisi ja nyökkäsi sitten pieni hymynkare huulillaan.
"No, sehän on mukavaa. Missäs tämä Daniel sitten muuten asuu?"
Huokaisin hiljaa. Äitini oli tavattoman utelias.
"Daniel opiskelee Helsingissä jossain yliopistossa.. jotain", sanoin ja olin hieman häpeissäni siitä etten ollut kuunnellut Tiinaa sen tarkemmin kun hän joskus Danielista puhui.
"Entäs minkä ikäinen hän on?", äitini kysyi heti perään. Pyörittelin silmiäni.
"18.. täyttää kai tänä vuonna 19? Miksi se sinua niin paljon kiinnostaa?", katsoin äitiäni kulmat koholla mutta ennenkuin äitini kerkesi vastata, isäni tuli keittiöstä naureskellen.
"Taasko sinä Sirkka utelet poikasi asioita?"
"Eivät ne oikeastaan minunkaan asioitani ole", pistin väliin.
Äitini vain kohautti olkapäitään.
"Pakkohan meidän on oltava perillä Nikon asioista.."
"Paitsi että ne eivät ole minun asioitani..", huokaisin kyllästyneenä. Vanhempani eivät kuitenkaan kuunnelleet minua vaan väittelivät vielä hetken siitä mitkä asiat olivat minun asioitani ja mitkä äitini asioita ja jossain vaiheessa jopa siitä, että mitkä asiat olivat isäni asioita. Lähdin vähin äänin pois olohuoneesta, omaan huoneeseeni.

Kävelin Tiinan kanssa yhtä matkaa pois koulusta auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta ja lintujen laulaessa. Tunnelma oli keväinen ja jopa romanttinen.
"En malta odottaa että Daniel tulee, siihen on enää viikko ja minua jännittää ihan kamalasti kun siitä on melkein vuosi kun viimeksi nähtiin", Tiina vaahtosi. Minä nauroin tytön hermostuneisuudelle ja otin hänen kätensä omaani.
"Olet tavallaan aika söpö kun olet niin tohkeissasi ja hermostunut", sanoin hänelle ja hetkeksi Tiina hiljeni ja katseli ruskeilla silmillään minuun, pieni hymynkare huulillaan.
"Sinähän olet tänään.. hmh.. romanttinen", hän sanoi ja suikkasi suukon suulleni. Minä hymyilin hänelle takaisin ja jatkoimme matkaamme käsi kädessä. Olimme hetken aikaa hiljaa kunnes Tiina aloitti taas vaahtoamisen. Olin vain hiljaa ja nyökkäilin sopivissa kohdissa.
Tiina ja minä asuimme kadunmitan päässä toisistamme ja hyvästelin Tiinan hänen kotiportillaan.
"Nähdäänkö illalla?", kysyin.
Tiina mietti hetken aikaa. Puuskahdin.
"Eikai sinulla nyt niin kiire voi olla?"
Tiina katsoi minuun hieman anteeksipyytävästi ja nyökkäsi sitten.
"Tottakai nähdään. Voisit tulla vaihteeksi vaikka meille, käykö?"
"Joo, käyhän se. Soitan sinulle", sanoin ja suutelin Tiinaa ennenkuin lähdin kävelemään kotiin. Vilkaisin taakseni, mutta Tiina oli jo kerennyt sisälle. Pudistelin päätäni hymyillen. Daniel taisi olla Tiinalle tärkeä.
Kotona söin ja tein läksyt ja katselin vähän aikaa televisiota. Taisin jossain vaiheessa nukahtaa, kun havahduin yhtäkkiä puhelimeni soittoääneen. Kaivoin kännykän taskustani ja vastasin siihen.
"Niko"
"Aioitko sinä ollenkaan tulla?", kuulin Tiinan äänen puhelimen toisesta päästä. Vilkaisin kelloon. Se oli seitsemän.
"Anteeksi, minä nukahdin. Voinko nyt tulla?", kysyin niin kiltillä ja nöyrällä äänensävyllä kun pystyin.
"Äh, hyvä on", Tiina antoi lyhyen vastauksen ja pienen "heipan" jälkeen sulki puhelimen. Nousin hitaasti sohvalta ja menin keittiöön. Jääkaapin ovessa oli lappu.
"Hei muru!
Minä ja isäsi lähdimme käymään mummollasi! Emme viivy myöhään"
Otin jääkaapista tuoremehua, jolla kostutin kuivaa kurkkuani ja lähdin sitten Tiinalle. Ulkona oli vielä valoisaa, ja suht lämmintä. Alkukesä oli ollutkin tosi lämmin, ja toivoin että hieno sää jatkuisi koko kesän. Saavuin Tiinan kotiovelle ja menin tottuneesti suoraan ovesta sisään. Tiinan isä oli eteisessä näköjään juuri lähtemässä käyttämään heidän koiraansa, Tanskandoggi Reinoa. Reino jolkutti luokseni ja rapsutin sitä hetken korvan takaa.
"Tulitko Tiinan avuksi vai?", Tiinan isä kysyi laittaessa kenkiä jalkaan.
"Avuksi? Mihin?", kysyin hämmästyneenä.
Tiinan isän silmissä häivähti pientä vahingoniloa.
"Hän siivoaa juuri vierashuonetta Danielia varten.Tyttö on ihan innoissaan. Mutta ei se mikään ihme ole, he ovat aina olleet läheisiä". Sen sanottuaan Tiinan isä lähti Reinon kanssa ovesta ulos, ja minä jäin eteiseen ottamaan kenkiä pois jalasta. Kävelin laiskasti Tiinan huoneen vieressä olevaan vierashuoneeseen missä Tiina oli täydessä työntouhussa. Nähdessään minut hän puuskahti:
"Et uskokaan miten paljon pölyä täällä on!".
Kävelin Tiinan luokse ja katsoin häneen kulmat hieman koholla.
"Olisit voinut varoittaa että joudun siivoamaan"
"Niin, ja silloin et olisi tullut, vai mitä?", Tiina sanoi pieni hymy suupielissään.
Naurahdin ja kohautin olkapäitäni. "Niinkai sitten"
Tiina ojensi minulle rätin ja aloin pyyhkimään pölyisiä pintoja hänen kanssaan. Olimme muutaman minuutin hiljaa kunnes Tiina rikkoi hiljaisuuden:
"Hei, haluatko nähdä kuvan Danielista?"
Keskeytin siivoamiseni ja kohautin olkapäitäni.
"Mikäs siinä"
Tiina meni huoneeseensa ja seurasin perässä. Hän otti työpöydältään jonkun valokuvan ja ojensi sen minulle.
Katsoin kuvaa. Kuvassa oli nuori mies.

Heräsin sunnuntaiaamuna siihen kun oveeni koputettiin. Nousin istualleni sängyssäni ja katsoin kelloon. Se oli kymmentä yli yksitoista. Samassa äiti avasi oven ja kurkkasi oven raosta.
"Tiina soitti. Hän pyysi sinua soittamaan kun heräät"
"Ja tuonko takia tulit herättämään? Nyt on sunnuntai, kesäloman ensimmäinen päivä", mutisin ja annoin itseni vajota taas makaamaan sängylleni.
"Kello on jo yksitoista, sinun on aika herätä", äitin sanoi ja jätti oven auki lähtiessään alakertaan. Mutisin epämääräisiä sanoja tyynyyni jonka jälkeen nousin hitaasti pystyyn. Laahustin alakertaan ja otin kupin kahvia. Se sai minut heräämään ja menin sen jälkeen yläkertaan pukemaan. Lysähdin juuri sängylleni lukemaan kun muistin, että minun piti soittaa Tiinalle. Kaivoin kännykän taskustani ja valitsin pikavalinnasta Tiinan numeron. Se kerkesi hälyttämään muutaman kerran kun Tiina vastasi.
"Moi muru! Hyvä että soitit. Ajattelin vain että haluaisitko jo tänään tulla tapaamaan Danielia?"
"Onkohan se ihan hyvä idea..", mietin. "En haluaisi tunkeilla tai mitään. Daniel tuli kuitenkin vasta eilen" sanoin ja siitä tuli mieleeni viikon takainen tapahtuma, milloin näin Danielin kuvan ensi kertaa.
Se ei ollut mitenkään ihmeellinen tai mieleenpainuva hetki mutta yhtäkkiä se vain tupsahti mieleeni. Danielilla oli vihreät silmät, toisin kuin Tiinalla ja vaaleanruskeat lyhyet ja hieman sekaiset hiukset. Hän oli vieressään seisovaa Tiinaa päätä pidempi, eli noin puoli päätä minua pidempi.
"Daniel haluaa nähdä sinut!", Tiina huudahti innoissaan. Naurahdin päätäni pyöritellen.
"Miksi muka?"
"Tottakai hän haluaa pikkusiskonsa poikaystävän nähdä", hän sanoi kuin se olisi itsestäänselvyys. Huokaisin syvään ja sanoin sitten:
"Hyvä on, tulen iltapäivällä, käykö?"
"Se käy okein hyvin, nähdään sitten", Tiina sanoi ja sulki puhelimen. Tungin puhelimen takaisin taskuun ja menin olohuoneeseen katsomaan, josko televisiosta tulisi mitään katsomisen arvoista.

Kävelin ripeästi kohti Tiinan kotia. Viikon takainen kaunis ilma oli muisto vain. Taivaalta tihutti kevyesti vettä, ja tuuli koetteli puihin jo versonneita lehtiä.
Vihdoin käännyin Tiinan pihatielle, ja puolijuoksua menin heidän kotiovelleen. Pysähdyin hetkeksi ovelle epäröimään, pitäisikö koputtaa mutta päätin mennä koputtamatta, niinkuin aina. Eteiseen astuessani sieraimiini löyhähti vastaleivottujen pullien tuoksu ja kuulin kahvinkeittimen porinan. Otin kengät ja takin pois ja jätin ne eteiseen ja käveli olohuoneeseen missä kaikki muut olivat jo. Tiina nousi sohvalta minua vastaan ja heti hänen perässään poika, aavistuksen vanhempi kuin minä. Varmasti Daniel. Hän näytti aivan samalta kuin kuvassa. Tiina antoi pienen suukon huulilleni ja siirtyi sitten viereeni. Daniel astui askeleen lähemmäs, kädet puuskassa rinnan päällä. Hänen suupielissään oli pieni hymynkare kun hän ojensi kätensä.
"Moi. Olen Daniel, Tiina on jo saattanut mainita minusta. Ja sinä olet varmaankin se Niko". Danielin ääni oli karhea mutta jollain tapaa miellyttävä ja rauhoittava.
"Jep. Nikohan minä", sanoin ja yllätyin omaa rentouttani. Daniel nyökkäsi eikä irroittanut katsettaan minusta. Hänen silmissään oli jotain läpitunkevaa, mikä sai minut hieman häkeltyneeksi. Hiljaisuuden rikkoi Tiinan äiti joka läpsäytti kätensä yhteen ja huudahti:
"Noniin, eiköhän mennä sitten kahville ja pullalle! Tulkaahan" Kaikki seurasivat Tiinan äitiä keittiöön ja istuutuivat pöydän ääreen. Hetken aikaa oli vaivaantunut hiljaisuus kunnes Tiinan isä rikkoi hiljaisuuden:
"No, Daniel. Kerroppa vähän itsestäsi Nikolle" Daniel vilkaisi minuun ja tokaisi:
"Kerron jos kerrot vähän sitten itsestäsi". Nyökkäsin ja Daniel nyökkäsi takaisin. Hän veti henkeä ja aloitti sitten:
"Eli, olen siis Daniel, niinkuin hyvin tiedät, ja asun Helsingissä pienessä kerrostaloyksiössä ja opiskelen yliopistossa psykologiaa.." hän mietti hetken. "siinä kaikki oikeastaan. Sinun vuorosi" Daniel sanoi ja osoitti minua. Henkäisin syvään niinkuin Daniel aikaisemmin ja aloitin:
"Olen siis Niko, niinkuin hyvin varmaan tiedät, ja opiskelen lukiossa. Asun vanhempieni kanssa, tottakai, ja minulla ei ole sisaruksia". Daniel nyökkäsi pienesti päätään ja hymyili.
"Nyt tiedämme kaiken toisistamme, vai mitä", hän sanoi huvittavalla äänensävyllä.
"Tottakai", vastasin samalla äänensävyllä ja hymähdin. Olin huojentunut siitä, että Daniel oli rento ja mukava, ei ollenkaan sellaisen ylisuojeleva isoveli niinkuin luulin. Loppuaika menikin rennon jutustelun merkeissä ja kun lähdin illalla kotiin sekä Tiina että Daniel tulivat saattamaan minua eteiseen.
"Oli oikein mukava tavata Niko", Daniel sanoi ja ojensi kättään.
"Kiitos samoin", sanoin ja kättelin häntä. Tiina tunki väliimme ja halasi minua tiukasti.
"Kiitos että olit noin mukava. Hoidit homman hienosti!", hän kuiskasi korvaani ja irrouttautui kun hänen äitinsä huusi häntä apuun keittöön. Daniel jäi vielä seisomaan eteeni ja naurahti sitten vihreät silmät tuikkien. Hän oli juuri kääntymässä kun hän yhtäkkiä kääntyikin takaisin puoleeni ja sanoi pienellä, huvittuneella äänellä:
"Tätä menoa me halaamme kesän lopussa". Sen sanottuaan hän kääntyi, ja lähti. Olin häkeltynyt ja jäin hetkeksi suu auki tuijottamaan eteisen seinää. Pudistin päätäni ja avasin oven ja menin ulos.
Pihalla oli vielä valoisaa, mutta kylmää. En tosin tuntenut kylmää. Minulla oli yllättävän lämmin olo.

En kävellyt heti kotiin, vaan tein pienen lenkin läheisessä puistossa. Kiedoin ohutta takkia päälleni tiukemmin, koska tuuli oli yltynyt, eikä kesästä ollut tietoakaan vaikka kesäloma oli alkanut pari päivää sitten.
Puistossa ei ollut ketään ja nautin sen hiljaisuudesta ja rauhasta. Istuuduin ruskealle ja kuluneelle penkille ja katselin ympärilleni. Alkoi hämärtää, mutta katulamput eivät olleet päällä. Se teki tunnelmasta rauhallisen ja vähän aavemaisen. Jossain vaiheessa huomasin havahtuvani koiran haukuntaan. Olin kai torkahtanut. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, mutten nähnyt ketään missään. En edes koiraa.
Nousin hitaasti ylös, ja tungin kylmenneet käteni takkini taskuihin ja lähdin kävelemään kotiin.
Eteisessä odotti äitini, joka katsoi minua kulmat huolesta kurtussa.
"Missäs olet viipynyt, kello on 12"
Vilkaisin yllättyneenä eteisen kelloa, joka tosiaan osoitti numeroa kahtatoista molemmilla viisareilaan.
"Oho", tyydyin sanomaan.
Äitini huokaisi ja sanoi:
"Menen nyt nukkumaan, katso sinäkin ettet valvo liian myöhään"
Pyörittelin silmiäni huvittuneena.
"Äiti, olen 17, osaan pitää huolen itsestäni, ja nyt on kesäloma"
Äitini vain hymyili ja lähti sitten pois. Huokaisin. Vanhempia oudompia ihmisiä sai hakea.
Olin kuitenkin niin väsynyt etten jaksanut enää tehdä mitään, vaan menin käymään suihkussa, pesin hampaat ja menin nukkumaan. Nukahdin melkein heti, kun painoin pääni tyynyyn.

Seuraavana päivänä heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
"Mhitä ihmettä?", mutisin puoliunessa kun äitini törmäsi huoneeseen ja avasi huoneeni verhot.
"Herätys, kultaseni. Me menemme tänään Sirpa- tädille!"
Nousin salamana istumaan sängylläni kun kuulin nuo sanat: Sirpa ja täti.
"Mitä.. Sirpa... hitto.. täti?", pyörittelin sanoja suussani.
"Aivan niin! Hän kutsui meidät!" Äitini sanoi innoissaan ja pyyhälsi pois huoneesta.
Rojahdin takaisin sängylleni makaamaan. Ei Sirpa- tätiä. Ei ikinä.

"Oletko nyt aivan varma että selviät?", äitini kysyi laittaessaan kenkiä jalkaansa.
"Olen olen.. ole ihan rauhassa", sanon mahdollisimman tukkoisella ja surkealla äänellä.
Kun olin tajunnut kunnolla, että me todella aioimme mennä Sirpa- tädille, aloin toimia. Harjoittelin mahdollisimman tukkoista ja surkeaa ääntä ja yritin näyttää mahdollisimman kipeältä.
Kun olin harjoitellut tarpeeksi, otin paksun viltin, laitoin sen päälleni ja menin alakertaan. Äitini oli ihmeissään nähdessään minut siinä kunnossa kesällä mutta vetosin edellisiltaiseen kovaan tuuleen ja ohueen takkiin ja se kaikki meni läpi.
Katselin tyytyväisenä kun vanhempani kaasuttivat pois pihatieltämme ja otin tukahduttavan kuuman viltin pois päältäni. Heivasin sen olohuoneen sohvalle ja menin keittiöön etsimään syötävää.
Äitini oli yrittänyt tuputtaa kaiken maailman puuroja ja keittoja mutta väitin ettei minulla ollut nälkä, vaikka oikeastaan olin kuolemaisillani nälkään.

Aamupäivä meni osaltani leppoisasti tietokoneella istuskellen ja telkkaria katsellen.
Makailin sohvalla ja katsoin televisiosta jotain huonoa komediasarjaa kun Tiina soitti.
"Ai, moi Tiina", vastasin hieman laiskasti. Tiina ei kuitenkaan huomannut sitä.
"Moi Niko. Ajattelin jos olisit halunnut lähteä rannalle minun ja Danielin kanssa. Okei, sinne on tulossa myös äiti ja isä ja he oikeastaan pyysivät minua pyytämään sinua", Tiina selitti.
"Ai, etkö sinä muka haluaisi minua sinne?", yritin kuullostaa teeskennellyn närkästyneeltä. Tiina naurahti huvittuneena.
"Tottakai haluan, höpsö! No, tuletko?"
Mietin hetken aikaa. On vaara, että vanhempani ehtisivät tulla ennenkuin ehdin kotiin, mutta yleensä täti ei anna kenenkään vieraan lähteä ennen kymmentä.
"No, kai minä voin tulla, ei tässä ihmeempiäkään ole"

Puhelun jälkeen vaihdoin uimahousuni vaatteideni alle ja pakkasin muut tavarat mukaan. Menin pihatiellemme odottamaan, ja pian Tiinan vanhempien punainen tila-auto pysähtyi porttimme eteen.
Kävelin autolle ja istahdin takapenkille Tiinan viereen. Daniel istui Tiinan toisella puolella. Hän vilkaisi minuun pieni, ilkikurinen pilke vihreissä silmissään muttei sanonut mitään. Laskin katseeni hieman häkeltyneenä alas. Miten kenenkään silmät voivat olla noin kirkkaat, melkein sokaisevat.

Ajomatka oli lyhyt, ja olimme pian perillä. Rannalla oli jo jonkin verran ihmisiä. Aikuiset palvoivat aurinkoa ja lapset temmelsivät vedessä. Jostain kuului lasten iloisia kiljahduksia ja naurua.
Valitsimme oman paikkamme laiturin läheisyydestä, johon levitimme pyyhkeet ja Tiinan äidin laittamat eväät. Tiina ja hänen vanhempansa kävivät heti imemään itseensä D- vitamiinia, ja minä tyydyin istuskelemaan ja katselemaan rannalla leikkiviä lapsia. Daniel katseli hetken aikaa mietteliäänä veteen kunnes tokaisi:
"Niko, haluatko lähteä uimaan?"
Havahduin aatoksistani ja vilkaisin Danieliin. Hänellä oli polven yläpuolelle ulottuvat uimahousut, melkein samanlaiset kuin minulla. Silmäni kiinnittyivät kuitenkin hänen vatsaansa. Siinä, missä omassani ei näkynyt merkkiäkään yhdestä ainokaisesta lihaksesta, Danielin vatsa, eikä vain vatsa, vaan myös muu vartalo oli juuri sopivan lihaksikas. Ei liian treenattu, vaan juuri sopiva.
Pudistin päätäni. Mitä ihmettä minä oikein ajattelin? Mennä nyt analysoimaan tyttöystävän isoveljen vartaloa. Pudistin päätäni uudelleen ja vastasin:
"Joo.. mikäs siinä".
Daniel kurtisti kulmiaan sama huvittunut katse silmissään ja lähti sitten kävelemään kohti laituria nopein askelin niin, että minun piti juosta hänet kiinni.
Laituri oli pitkä ja leveä ja sen päässä oli pieni koroke, mistä pystyi hyppäämään. Menimme korokkeen luokse.
"Uskallatko hypätä, Niko?", Daniel kysyi härnäävällä äänellä.
"Totta kai, ei ole ensimmäinen kerta", sanoin yhtä härnäävästi ja nostin jalkani korokkeelle. Koroke oli kuitenkin liukas, ja jalkani luiskahti korokkeelta niin, että kaaduin selälleni laiturille. Kuulin kuinka Daniel räjähti nauramaan.
"Todellinen taituri tosiaan", hän hekotteli minun mutistessa pää punaisena jotain epämääräisiä vastalauseita.
Kun Daniel oli nauranut tarpeeksi, hän auttoi minut ylös. Edelleen hieman naureskellen hän kysyi:
"Ehkäpä minä näytän vähän mallia, vai mitä?".
En sanonut mitään, vaan astuin askeleen taaksepäin ja Daniel asteli liioitellun rehvakkaasti korokkeelle. Vielä nopea vilkaisu minuun, jonka jälkeen hän hyppäsi korokkeelta pää edeltä veteen, josta hän pian sukelluksen jälkeen nousi pintaan.
"Nyt sinun vuorosi!", hän huusi hymyillen.
Minä nousin tällä kertaa varovaisemmin korokkeelle ja katsoin alas mustaan veteen. Vedin vielä keuhkoni täyteen ilmaa, ennenkuin ponnistin ja sukelsin pää edellä veteen. Kävin melkein pohjalla, ennenkuin nousin pintaan. Pinnalla Daniel katsoi minuun hymyillen.
"Alun kangertelusta huolimatta hyppy meni oikein hyvin".
Hymyilin hänelle takaisin silmiäni pyöritellen ja lähdin uimaan selkää rannasta pois päin. Daniel seurasi minua ja uimme hetken aikaa hiljaisuudessa. Sitten Daniel sanoi:
"Tiina.. minun rakas pikkusiskoni Tiina. Pidätkö hänestä?"
Yllätyin hetkellisesti kysymyksestä mutta vastasin nopeasti:
"Kyllä. Paljonkin".
Daniel katsoi minuun ja hymyili.
"Hyvä".
"Niin".
Käännyimme takaisin rantaan päin ja uimme kohti laituria hiljaisuudessa. Huomasin kuinka lähellä Daniel oli minua. Hänen vartalonsa hipaisi välillä omaani. Yritin olla huomaamatta sitä, mutta vaikka uimme viileässä vedessä, minulla oli kuuma. Minusta tuntui että olin tomaatin punainen. Daniel näytti huomaavan tämän.
"Ahdistaako tämä sinua?", hän kysyi ja hipaisi tarkoituksella kättäni. Päästin vahingossa pienen henkäisyn karkaamaan huuliltani. Käänsin pääni pois Danielista, olimme tässä vaiheessa jo laiturin edessä ja pysähtyneet.
"Ei", vastasin hetken päästä.
Kuulin Danielin huokaisevan aivan korvani juuressa.
"Entä tämä?".
Nyt hänen vartalonsa oli melkein kiinni omassani, ja ainoastaan laituri oli esteenä rannalle. Pidin silmäni kiinni, ja kokosin itseni. Yritin saada ääneni tarpeeksi voimakkaaksi.
"Mitä hittoa sinä teet?"
Ääneni kuulosti kuitenkin vain pieneltä pihinältä. Daniel ei kuitenkaan häkeltynyt lauseestani vaan irrouttautui ja tokaisi leikkisästi:
"Kunhan härnäsin".
Käännyin ja näin Danielin metrin päässä. Olin vieläkin hengästynyt ja sen Danielkin huomasi.
"Oliko rankka uimareissu?"
Nyökkäsin.
Daniel hekotti, ja roiskautti vettä päälleni. Sain vettä silmääni.
"Hitto", ähkäisin ja roiskaisin vettä puolestani Danielin päälle.
Daniel nauroi, muttei jatkanut roiskimistaan. Silmääni kirveli ja siitä vuoti vettä ja yritin huonoin tuloksin pitää sitä auki.
Daniel ui hitaasti luokseni.
"Miksi isket silmää koko ajan?", hän kysyi vihreät silmät tuikkien.
Minä tuhahdin enkä vastannut. Daniel ei kuitenkaan irroittanut katsettaan minusta. Katseessa oli tällä kertaa jotain uutta. Se oli kiihkeä. Häkellyin täysin ja unohdin kirvelevän silmäni. Tuijotin Danielin silmiin, en saanut omiani irti niistä.
Danielin kasvot olivat muutamien senttien päästä omistani, enkä osannut käsittää tilannetta. En halunnut käsittää tilannetta. Nuo silmät ja niiden kiihko. Olikohan omissani samanlainen?
Daniel nosti kätensä vedestä ja hipaisi sillä poskeani.
"Niko..",hän kuiskasi.
En osannut sanoa mitään.
En kuullut mitään.
En kuullut askeleita laiturilla jotka tulivat koko ajan lähemmäksi.
En kuullut kuinka joku tyttö kutsui minua ja Danielia.

Yhtäkkiä Daniel vetäytyi minusta metrin päähän ja katsoi laiturin suuntaan posket hieman punoittaen. Kuvittelin miltä itse mahdoin näyttää.
"Niko? Daniel?!", kuului huuto.
"Täällähän me!", Daniel sanoi yllättävän rauhallisella äänellä. Hän vilkaisi minuun huvittunein silmin.
"Kokoahan itsesi jätkä, näytät siltä kuin kusisit housuusi millä hetkellä hyvänsä".
Laiturilta kuului juoksuaskeleita, kun Tiina juoksi luoksemme laiturin päähän. Hän polvistui sen reunalle.
"Säikäytitte meidät, luulimme että te olitte hukkuneet!", Tiina huudahti hieman kiukkuisesti mutta hänen äänestään kuulsi helpotus.
Nousimme Danielin kanssa pois vedestä, ja välttelin hänen katsettaan koko matkan heidän vanhempiensa luokse.
Söimme vielä kaikessa rauhassa eväät, ja otimme hetken aurinkoa, kunnes aloimme pakata tavaroita. Vilkaisin kännykkääni. Äiti ei ollut yrittänyt soittaa, ja kello lähenteli vasta kuutta. Hyvä.
Vielä autossakin välttelin Danielin katsetta, ja keskityin katsomaan maisemia auton ikkunasta. Tiina nojasi päätään olkapäähäni ja silitteli peukalolla kämmenselkääni. Jostain syystä tunsin oloni hyvin tukalaksi. Pian olimme kotiportillani.
Hyvästelin Tiinan ja muut nopeasti, edes vilkaisematta Danieliin ja kiiruhdin nopeasti sisälle. Paiskasin ulko-oven kiinni, ja juoksin omaan huoneeseeni. Heitin reppuni huoneeni nurkkaan ja lysähdin sängylle. Nojasin hetken päätäni kämmeniin, kunnes muistin että minulla oli edelleen uimahousut normaalien housujeni alla. Vaihdoin pikaisesti kuivat ja lämpimät olovaatteet päälle, ja laitoin uimavarusteet kuivumaan työpöydän takana olevalle patterille. Sitten kietouduin jälleen vilttiin, ja menin olohuoneen sohvalle makoilemaan ja odottelemaan vanhempiani kotiin, harjoitellen samalla uudelleen tukkoista ja surkeaa ääntä. Tällä kertaa se onnistui helpommin.

Olin pari päivää itsekseni kotona ja kökötin sisällä. Äitini normaaliin tapaansa kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä ja epäili että nuha, joka minulla oli pari päivää sitten muka ollut, olisi jotain pahempaa. Onneksi sain kuitenkin hänet pitkän ajan jälkeen vakuuttumaan siitä, että kaikki oli kunnossa. Muutaman päivän päästä kaverini Kim soitti ja kutsui itsensä kylään. Hän ajoi pihaamme vanhalla, ja ruostuneella skootterilla, ja kävelin pihalle häntä vastaan.
"Tuota ajokkia en olekaan ennen nähnyt", sanoin kulmat koholla.
Kim näytti hyvin ylpeältä ja silitteli skootterinsa istuinta.
"Tän kaunokaisen minulle kiltisti lahjoitti setäni. Se on kertakaikkisen täydellinen!", hän huokaisi haltioissaan.
"Ja kertakaikkisen ruosteessa", tokaisin sarkastisesti. Kim tuhahti hivellen edelleen skootteriaan.
"Tämä on ehkä vähän vanha, mutta erittäin kestävä. Hieman kunnioitusta kiitos", hän sanoi leuka pystyssä. Nostin käteni pystyyn antautumisen merkiksi, ja menin sisälle Kim kannoillani. Keitin meille kahvia, ja juttelimme niitä näitä. Enimmäkseen kuuntelin kuitenkin Kimin hehkutusta hänen uutukaisesta skoottteristaan. Sen jälkeen menimme huoneeseeni, ja Kim jatkoi innoissaan vieläkin samasta aiheesta puhumista. Kim istui lattialla, ja minä makoilin mahallani sängyllä.
Kuuntelin Kimin vaahtoamista skootterista vielä hetken, mutta sitten huokaisin luovuttaneena.
"Noniin, nyt riittää. Jutellaan jostain muusta tai tehdään jotain muuta". Kim kohautti olkapäitään, ja oli hetken hiljaa. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi outo ilme.
"Arvaa mitä näin muutama päivä sitten?"
"No?", kysyin tyynyyni mutisten.
"Olin rannalla parin kaverin kanssa, ja kun mentiin uimaan, näin kun kaksi poikaa.."
Nousin salamana istumaan sängylläni. Kim huomasi säikähdykseni.
"Vou, jos olet tuommoinen homofoobikko niin en kerro sitten"
"Eikun kerro vain, en tiedä mikä minuun iski äsken. Jatka", sanoin ja yritin pysyä rauhallisena.
"Niin siis, näimme kaksi poikaa muutaman kymmenen metrin päässä meistä ja he taisivat olla hyvin läheisissä tunnelmissa toistensa kanssa. Siis tosi läheisissä".
"Tunnistitko heidät?", kysyin ja yritin pitää ääneni vakaana. Kim näytti hieman pettyneeltä.
"En ikävä kyllä. Meidän piti lähteä aika nopeasti havaintomme jälkeen".
Huokaisin miltei huomaamattomasti helpotuksesta.
"Harmi",sanoin ja yritin saada sen kuulostamaan todelta. Kim nyökkäsi ajatuksissaan.
"No älä. Olisi ollut kiva saada tietää, ketkä kehtaavat homoilla julkisilla paikoilla." Vilkaisin Kimiin joka repi matostani irti nukkaa ja sanoin hiljaa:
"Niinpä. Ketkä kehtaavat".

Kim viihtyi meillä aina iltaan asti. Tuijotimme suurimman osan ajasta telkkaria, jutellen normaaleista asioista, minun onnekseni.
Saatoin Kimin hänen skootterilleen, ja katsoin kuinka hän huristeli vanhalla ajokillaan pois pihastamme. Huokaisin syvään ja katsoin taivaalle. Aurinko oli jo painumassa mailleen ja ilmaa halkoi muutama oranssi säde.
Olin ollut monta päivää putkeen sisällä, ja ajattelin lähteä pienelle kävelylle. En viitsinyt ilmoittaa vanhemmilleni. En viipyisi kauan.
Kävelin päämäärättömästi pitkin katuja, potkien pikkukiviä pois tieltäni. Muutama ihminen käveli minua vastaan ja pari autoa huristeli silloin tällöin tiellä, mutta muuten oli autiota. Jostain kaukaa kuulin lintujen laulua.
Ajatuksissani lähdin kävelemään pientä polkua pitkin metsään. Havahduin vasta kun kompastuin juureen ja lensin mahalleni maahan. Katsoin ihmeissäni ympärilleni. Joka paikassa näkyi vain vihreää, ja oli aivan hiljaista. En nähnyt tietä missään. Pudistin päätäni turhautuneena, ja lähdin kävelemään eteenpäin. Kyllä tie jossain vaiheessa tulee vastaan.
Pian metsä alkoi harventua ja kirkastua. Pyyhkäisin vielä muutaman oksan pois tieltäni, ja huomasin olevani rannalla. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään uimaranta, vaan pieni ja kivikkoinen syvänne, ja järven asemesta tuijotin pientä lampea. Vastarannalla oli myös metsää, kuusikkoa.
Lysähdin istumaan kivelle ja nojasin päätä käsiini. Ihmettelin, miten en ennen ollut nähnyt tätä paikkaa. Olin asunut paikkakunnalla koko ikäni.
Tai sitten, mietin, olen menettänyt ajantajuni ja todellisuudessa olen kävellyt metsässä monia tunteja.
Vilkaisin taivaalle. Se oli hämärtynyt ja siellä täällä seilasi pieniä pilvenriekaleita. Arvioin, että olin kävellyt korkeintaan pari tuntia. Aika kauan siltikin.
Nousin hitaasti seisomaan ja venyttelin käsiäni. Lähdin kävelemään rantaviivaa pitkin ja tuijotin rantaveteen. Lampi oli kuitenkin vesikasvien valloittama, ja vesi oli ruskeanvihreää, pohjaan ei nähnyt edes rantavedessä.
Kävelin niin kauan, kunnes olin kiertänyt koko lammen. Palasin taas istumaan kivelle. Olin jo moneen kertaan tunnustellut farkkujeni taskut läpi, toivoen että kännykkäni olisi jotenkin ihmeellisesti ilmestynyt sinne.
Istuin toivottamana jonkin aikaa kivellä, mutta päätin sitten lähteä kävelemään takaisinpäin. Olisin voinut lähteä heti, maisema oli ollut vain niin kaunis ja rauhoittava, etten malttanut lähteä heti, enhän välttämättä enää koskaan palaisi sinne. Haahuilin metsässä pitkän aikaa miettien kuinka huolissani vanhemmat olivat. Äitini oli varmaan soittanut jo poliiseille ja koko naapurusto avusti varmaan etsinnöissä.
Olin uupunut ja väsyksissä, kun huomasin, että lehtipuiden välistä pilkisti valoa. Tihensin askeleitani ja pian seisoin kadulla tuijottaen katulamppua, pelastustani. Taivas oli jo tummennut ja muutamat tähdet tuikkivat taivaalla.
Katsoin ympärilleni. Kaikkialla oli autiota, ei poliisiautoja eikä hätääntyneitä naapureita taskulamput kädessä.
Helpottuneena lähdin laahustamaan kohti kotia.

Yhtäkkiä kuulin huudon takaani.
"Hei! Niko!", tutun oloinen ja käheä ääni huusi.
Käännähdin ja näin katulampun alla miehen jolla oli vaaleat, hiekanväriset hiukset ja kirkkaat vihreät silmät.
"Daniel?", kysyin ymmälläni. Sitten huomasin mitä hänellä oli kädessään. "Taskulamppu? Miksi?".
Daniel naurahti ja käveli luokseni. "Kyllä, olen Daniel ja kyllä, tämä on taskulamppu", hän sanoi ja heilautti sitä silmieni edessä, "ja se on minulla, koska avustin vanhempiasi etsinnöissä". Kuulin Danielin äänessä pientä vahingoniloa.
"Etsinnöissä? Minuako te etsitte?", kysyin Danielilta.
"Kyllä vain. Ja nyt kun löysin sinut niin vien sinut vanhempiesi luokse, etteivät he soita vielä poliiseja tänne", Daniel vastasi hymyillen ja tarttui minua käsivarresta ja lähti taluttamaan minua kohti kotiani. Irroittauduin otteesta ja pysähdyin.
"Osaan kyllä itsekin", sanoin epämääräisesti hymyillen. Daniel hymähti.
"Varmaan osaatkin, en epäile yhtään.. Miksi sitten.. eksyit?".
Tuhahdin. "En eksynyt, minä..", mietin kuumeisesti mitä sanoisin.
"Eksyit, vai mitä?", Daniel sanoi vihreät silmät tuikkien. "Ei tarvitse selitellä".
Tuijotin hänen silmiään hieman häkeltyneenä. Daniel puolestaan tuijotti minua, kulmat koholla. "Mitäs tuijotat? Taisit lyödä pääsi jossain vaiheessa", hän sanoi naurahtaen. Pudistin päätäni.
"No, mennäänkö?", Daniel kysyi. Nyökkäsin mykkänä. Hän tarttui minua taas käsvarresta, enkä jaksanut ravistaa hänen kättään pois. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa katua pitkin. Vilkaisin käsivarttani. Danieli liu'utti kättään hitaasti alas pitkin kättäni. Katsoin Danieliin, joka katsoi vain eteenpäin, antaen kätensä edelleen liukua kättäni pitkin alas, kunnes hän tavoitti kämmenselkäni. Hän hipaisi sitä peukalollaan ja kietoi sitten sormensa minun sormieni lomitse. Siinä vaiheessa pysähdyin ja yritin riuhtaista käteni pois. Hän kuitenkin piti tiukasti kiinni. Hengitin raskaasti ja tuijotin Danielia niin vihaisesti kuin pystyin.
"Päästä irti!", huudahdin ääni kimeänä, mutten tehnyt tehnyt mitään. Daniel huomasi tämän ja alkoi nauramaan. "Aikamoista vastarintaa", hän tokaisi.
Yritin pitää ääneni vakaana. "Tiina varmaan on ihan huolissaan. Tyttöystäväni on huolissaan", sanoin ja painotin sanaa 'tyttöystävä', "ja sinä olet tyttöystäväni isoveli, Daniel. Päästä irti".
Daniel huokaisi syvään, ja hänen silmistään paistoi jokin tunne. Suru, ehkä? "Haluatko, että päästän irti?", hän kysyi hiljaa ja katsoi silmiini.
En osannut vastata. Nielaisin kuuluvasti.
"Olen.. pahoillani. En tiedä mitä tämä on. Tiina ei ansaitse tätä, mutten voi tälle mitään", Daniel kuiskasi ääni tavallista käheämpänä.
"Mitä ei ansaitse?", kysyin ääni aivan yhtä käheänä. Daniel oli pitkän aikaa hiljaa.
"Olen varmaan maailman huonoin isoveli", hän sitten tokaisi ja päästi irti kädestäni.
En vastannut tähänkään, olin vain hiljaa.
Yhtäkkiä Danielin kännykkä soi. Hän vastasi siihen nopeasti.
"Daniel", hän sanoi ja kuunteli hetken. "Joo, täällähän se on. Menkää vaan kotiin, tuon Nikon sinne". Sitten Daniel sulki puhelimen ja lähti kävelemään nopeasti pois.
"Mihin oikein menet", huusin ja lähdin seuraamaan.
"Vien sinut kotiin pönttö", Daniel vastasi ja pinnisti jotta sai ääneen keveän sävyn. Juoksin ripeästi hänen vierelleen.
Saavuimme pian kotini pihalle.
"Osaat varmaan tästä itsekin kotiin", Daniel sanoi katsoen maahan.
"Joo. Kiitos..", sanoin ja yritin tavoitella hänen katsettaan. Daniel nyökkäsi suupielet kireinä.
Lähdin kävelemään kohti ulko-ovea. Olin avaamassa ovea, kun kuulin takaani Danielin äänen.
"Niko!", hän huusi. Käännyin ja näin Danielin seisomassa portillamme.
"Muistatko kun me ekan kerran tavattiin?", hän kysyi miltei kuuluvasti. Nyökkäsin.
"Tätä ei ehkä kannattaisi kertoa mutta.. en pysty.. olla ajattelematta sinua, Niko", Daniel kuiskasi.

Makasin sängylläni selälläni ja tuijotin apaattisena huoneeni kattoa. Seurailin katseellani puun pinnassa olevia viivoja ja yritin pitää mieleni tyhjänä, siinä onnistumatta. Vaikka kuinka ponnistelin, Danielin sanat luikertelivat ajatuksiini sekoittaen pääni. Siitä oli nyt pari viikkoa kun hän sanoi ne sanat minulle, enkä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Tiina oli alkanut kysellä huolestuneena perääni ja olin vaihtanut hänen kanssaan muutaman sanan puhelimitse. Mutten voinut kohdata häntä, katsoa häntä silmiin.
Huokaisin tuskastuneena päässäni kaikuville sanoille, käännyin vatsalleni ja painoin naamani tyynyyn. Jännittyneet hartiani lysähtivät luovuttamisen merkiksi.

***
"Niko!", Daniel huusi. Muistin sen tunteen kun käännyin katsomaan Danielia. Olin hämmentynyt.
"Muistatko kun me ekan kerran tavattiin?". Danielin ääni oli ollut heikko ja epävarma. Hänen olemuksensa oli ollut haavoittuvainen, hartiat lysyssä ja hänen silmistään loisti jokin tunne, pelko ehkä?
"Tätä ei ehkä kannattaisi kertoa mutta.. en pysty.. olla ajattelematta sinua, Niko".
Muistan kuinka tuijotin häntä siinä paikallani varmasti ikuisuuden. Kuinka kävin läpi kymmeniä tunnetiloja ja varmaan tuhansia ajatuksia.
Ja kun olin aikani siinä seisonut, käännyin ja menin sisään ja läimäisin oven kiinni.
Eteisessä lysähdin istumaan lattialle ja istuin siinä viisi sekuntia kun äitini ja isäni syöksyivät eteiseen. Näin äidin itkeneen, hänen silmänsä olivat punaiset ja kasvot turvonneet.
"Voi kulta pieni, olet ihan väsynyt! Olen niin huolissani, minä..", kuulin äitini äänen ja siinä välissä isänikin mutten kuunnellut kovin tarkkaan.
"Tätä ei ehkä kannattaisi kertoa mutta.. en pysty.. olla ajattelematta sinua, Niko", Danielin sanat kaikuivat päässäni lakkaamatta.

***
"Niko! Sinulle on vieras täällä!", äitini keskeytti muisteloni.
Nousin hitaasti ylös sängystä ja laahustin alakertaan. Keittiön läpi kulkiessani äitini katsoi vaatteitani toruvaan sävyyn.
"Herranen aika Niko! Kello on yksi ja sinä olet vielä yövaatteissa".
En jaksanut välittää vaan jatkoin matkaani eteiseen, jossa pysähdyin kuin seinään. Daniel ja Tiina seisoivat edessäni hieman varuillaan.
"Niko.. oletko kunnossa? Olen kamalan huolissani sinusta", Tiina sanoi ääni väristen ja käveli hitaasti luokseni. Hieraisin silmiäni ja taioin jostain väkinäisen hymyn kasvoilleni. "Anna anteeksi rakas, olen vain ollut vähän.. väsynyt", sanoin anteeksipyytävästi. Näin sivusilmällä kuinka Daniel käänsi katseensa jalkoihinsa. Jostain syystä se sai vatsani muljahtamaan ikävästi.
Tiina painautui helpottuneena syliini ja kiedoin kädet konemaisesti hänen ympärilleen. Uskalsin vilkaista Danieliin joka katsoi edelleen jalkoihinsa.
Tiina irrouttautui hymyillen halauksesta, ja otti kädestäni kiinni.
"Ajattelin että voisimme tänään tehdä jotain kivaa kolmistaan", hän sanoi ja katsoi minua hymyillen.
"Onko siihen jokin erityinen syy?", kysyin väsyneenä. Minua ei juurikaan huvittanut olla Danielin ja Tiinan kanssa samaan aikaan.
"Minä lähden huomenna, suunnitelmiin tuli pieni muutos", kuulin Danielin käheän äänen. Käänsin katseeni Danieliin, ja yritin pitää kasvojeni ilmeen neutraalina. "Ai".
"No, mitäs sanot?", Tiina kysyi jo ilmeisen malttamattomana. Vilkaisin häneen ja nyökkäsin pienesti. Jostain syystä muutin mieleni.
"Joo, tietysti. Menen vaihtamaan vaatteet, ottakaa kahvia tai jotain", mutisin ja lähdin nopeasti yläkertaan. Vaihdoin päälleni ensimmäiset vaatteet mitkä käteeni osuivat ja harpoin portaat alas takaisin alakertaan. Muut istuivat keittiössä odottamassa.
"Vau, sehän kävi nopeasti", Daniel sanoi hymyillen. Parissa minuutissa hän oli muuttunut takaisin siksi mieheksi jonka olin ensikertaa tavannut ja olin helpottunut siitä.
Kävelimme ulos auringonpaisteeseen, siristin silmiäni kaikessa siinä kirkkaudessa.
"Tulitte sitten vanhempienne autolla", tokaisin avatessani autonovea Tiinalle.
"Joo, ne luottaa ajotaitoihini", Daniel vastasi leppoisasti muttei katsonut silmiini. Kömmin Tiinan viereen takapenkille Danielin mennessä yksin eteen.
"Mihin me oikein mennään?", kysyin Tiinalta.
"Tivoliin", hän sanoi ja hymyili innoissaan.
Hymyilin hänelle takaisin ja annoin pienen suukon hänen poskelleen. Daniel laittoi radion äänenvoimakkuutta kovemmalle.

Päivä tivolissa oli mukava. Kävimme Tiinan ja Danielin kanssa kaikissa laitteissa ja ties missä kauhu- ja seikkailuradoilla ja kaikissa mahdollisissa kisakojuissa, huonolla menestuksellä tosin.
Auringon jo painuessa mailleen istuimme kaikki tivolin vieressä sijaitsevalla rantahietikolla.
"En ikinä uskonut että te kaksi tulisitte noin hyvin toimeen", Tiina mutisi järvelle tuijottaen. Vilkaisin Tiinan toisella puolella istuvaan Danieliin joka katsoi samaan aikaan minuun.
"Niinpä, ei olisi uskonut", Daniel sanoi iloa äänessään, jota hänen kasvoissaan ei ollut tippaakaan.
Yhtäkkiä takaa kuului huutoa. "Tiina! Hei Tiina!", joku tyttöporukka huusi ja Tiina kääntyi äänen suuntaan. Iloinen virne levisi hänen kasvoilleen ja hän nousi ylös.
"Käväisen tuolla", hän sanoi ja juoksi tyttöjen luokse.
Jäimme Danielin kanssa kahden.
"Meidän pitää jutella ennenkuin häippäsen täältä", Daniel mutisi katsellen hiekkaan.
"Niin kai", kuiskasin ääni käheänä. "Anteeksi".
"Mistä?", Daniel kysyi ja katsahti minuun.
"Siitä että lähdin", mutisin.
"Ei se mitään", Daniel sanoi jo hieman leppoisammalla äänellä. "Paljon kello on?".
Vilkaisin kännykkääni joka lepäsi hiekalla. "Kahdeksan".
"Hmh..", Daniel huokaisi mietteliäänä.
"Tavataan kymmeneltä täällä?", Daniel ehdotti.
Nyökkäsin nopeasti koska Tiina juoksi takaisin luoksemme. Venyttelin käsiäni väsyneenä. "Voidaanko jo lähteä, olen aika poikki..".
Daniel haukotteli. "Sama täällä", hän komppasi.
Tiina nyökkäsi. "Sama täälläkin, lähdetään vaan".
Automatka meni hiljaisissa merkeissä, Tiina nojasi olkapäähän ja minä tuijottelin ajatuksiini vaipuneena auton ikkunasta ulos.
"Haloo unikeko, olemme perillä", ajatusteni keskipiste sanoi virnistäen. Havahduin ja hymyilin Danielille ja nousin ulos autosta. Tiina kurottautui antamaan minulle suukon ja halaamaan vielä. Daniel muodosti huulillaan kaksi sanaa: kymmeneltä rannalla ja minä vastasin siihen nyökkäämällä.
Sitten irrouttauduin Tiinasta ja suljin auton oven.
Lähdin kävelemään sisälle ja en malttanut odottaa Danielin ja minun tapaamista. Enkä voinut olla ajattelematta miten kamala isoveli Tiinalla oli. Puhumattakaan minusta.


Jatkuu ainakin yhden osan verran :)